Ostoskori on tyhjä.

Blogi


23.11.2017


Oli synkkä ja myrskyinen ilta, eli juuri sopiva hetki katsoa hieman taaksepäin. Minusta tuntuu, että olen aina ollut matkalla kohti Kuvakuuta.

Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 2013. Aloitin ensin kiertävänä lastenhoitajana ja siirryin siitä sitten työskentelemään pienten ryhmään ja ennen äitiyslomaa tein vielä yhden lastentarhanopettajan sijaisuuden pientenryhmässä.

Päivähoidossa tartuin aina tilaisuuteen olla rakentamassa tai suunnittelemassa jotain visuaalista. Värit, kuvat ja tarinat tuovat ympäristöön sitä samaa lasten värikästä ja ihmeellistä maailmaa mistä olen itse eniten lapsena nauttinut. Olen aina ollut visuaalinen oppija. Minulla ei ole mitään täydellistä valokuvamuistia, mutta kun olen tässä kasvaessani yrittänyt hahmottaa oppimistani, niin olen huomannut että kuvat ovat olleet suuri osa sitä, miten sisäistän suuriakin esim. opintokokonaisuuksia.

Kirjoittamisen lisäksi piirrän paljon asioita muistiin. Siksi varmaan olen aina ollut kiinnostunut myös viittomista ja etenkin tukiviittomista. Se on kuin piirtäisi vastaukset ilmaan. Jotkut oppivat asiat parhaiten lukemalla ja toiset kertaamalla. Minä piilotan asioita lihasmuistiin. Tentissä en tietysti voinut hurjasti huiskia ilmaa, vaan viittomat olivat pieniä ja elemäisiä. Huomaan käyttäväni vielä nykyäänkin arjessa viittomia muistilappuina, että muistaisin esim. bussin numeron tai lyhyen kauppalistan.

Olen työssäni usein huomannut kuvien konkreettisen hyödyn. Kuvien tuki, hyöty ja lohtu on suurin, kun lapsi juuri aloittaa päivähoidon. Ryhmässäni aloitti kerran pieni 2-vuotias poika, joka ei puhunut äidinkielenään suomea. Pienen ihmisen aamu alkoi hädällä ja huolella. Kokosin seinälle ryhmämme päivärytmimme kuvina, ja sitten opettelimme yhdessä, että hänen oma lokerokuvansa on ryhmässä hänen oma symbolinsa. Kun hän näkee kuvan tuolissa, potassa tai naulakossa hän tietää, että ne asiat ovat hänen tai häntä varten. Seuraavaksi laitoimme hänen hahmonsa kulkemaan päivää kuvien rinnalla oman ryhmämme päivärytmin mukaan; siirsimme hänen kuvaansa yhdessä aina kun päivä eteni. Viimeisenä kuvana oli äiti. Kertasimme aina lyhyesti, mitä teemme nyt ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pian hän oppi itse menemään kuvien luokse ja katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä on yksi niistä hetkistä, jotka synnyttivät kipinän Kuvakuusta. Kuvat tukevat oppimista, muistamista, mutta tuovat myös turvaa ja tukea.

Monet kipinät tulivat myös siitä kuinka usein vipelsin etsimässä ryhmään sopivaa kuvaa, laminointitaskuja ja laminointikonetta. Usein myös käytin aikaani siihen, että kuvat olisivat maailmaltaan edes hitusen samankaltaisia. Eräänä kertana siinä sakset kädessä ja teekuppi pikkurillistä roikkuen suunnittelin, että loisin itselleni sellaisen läjän kestävää materiaalia ettei tarvitsisi joka vuosi aloittaa askartelua alusta. Olen opiskellut lähihoitajan ammattini lisäksi graafista suunnittelua ja sarjakuvaa, joten mikä minua estelisi? Viimeinen sysäys tuli siskoltani, joka sattuu myös olemaan töissä päivähoidossa:

"...miksei mistään löydy siihen kuvaa. Etkö sä vois suunnitella sellaisen"

Täällä sitä sitten ollaan.